19. elo, 2012

Mannerheim

 Marsalkka Mannerheim on ollut jalustalla viimeisen viikon keskusteluissa. Laineet ovat lyöneet korkealla puolin ja toisin. Tanner tömisee ja pölisee. Mannerheimin ratsu on karannut Keniaan asti. 

Olen mielestäni isänmaallinen, mutta en yltiöisanmaallinen. Silti minuakin Ylen episodi on koskettanut, eikä välttämättä niin hyvällä tavalla.

Lapsuudessani muistan Mannerheimin jostain mustavalkoisista kuvista tai pienistä filminpätkistä joita kuvaruudussa pyöri. Kuitenkin konkreettisin asia mitä Mannerheimista muistan, oli suruviesti  kaatuneesta seinällä, isoäitini luona. Opittuani lukemaan luin aina tekstin ja allekirjoituksen.

Suhtauduin hieman varauksellisesti siihen, kun kuulin Renny Harlinin tekevän elokuvaa Mannerheimista. En ollut varma tulisiko filmistä historiallinen vai Hollywoodmainen räiskintä. Seurasin heidän rahoitusvaikeuksiaan ja Rennyn lopullista vetäytymistä hankkeesta.

Sitten kuulin Ylen astuneen remmiin. Olin jo silloin närkästynyt, ajattelin Ylen menneen käkenä munimaan muiden reviirille ja pesään. Tyypillistä Suomessa, kiinnostutaan muiden kiinnostuessa.

Viime viikolla se lävähti silmille. Eihän Yle nyt suinkaan voi tehdä asiallista historiallista filmiä. Ei suinkaan, koko filmi viedään Keniaan ja näyttelijätkin ovat ulkomaisia. Tekijöiden mukaan olisi ollut kulunutta ja pintapuolista lähteä Mikkelin torille tekoviiksissä. Veikkaanpa, etteivät kaikki tekijät ole edes koskaan käyneet Mikkelin torilla. Ylessä ja politiikassa pääsee pitkälle, kun on valmis pettämään isänmaansa. Yle on itse pintapuolinen pakkoveroineen. Nykyaikaa olisi tehdä kanavakortti ja antaa jokaisen itse päättää katsooko Yleä vai ei. Uskon, että nyt ovet kävisivät todella tiuhaan. Yle on suuri fossiili, jonka itse pitäisi tulla nykyaikaan. Yle ei pärjää pelkällä urheilulla ja muutamalla laatusarjalla. Nyt pakkoveron turvin voi tehdä taas kaikkea Ylemäistä.

Sinänsä filmiä ei voi vielä arvostella, sillä eihän sitä ole vielä nähty. Kuitenkin pienet alkupätkät näyttivät jo aiheesta jotakin. Minun muistikuvissani Mannerheim oli luotisuora ryhteineen ja moitteettomine asuineen. Filmissä Savalas ontui ja sotilaspuku oli monta numeroa liian suuri. Kauluksen väliin olisi mahtunut pari sunnuntai Hesariakin. Vyönsolki puuttui. Ei paljon lohduta, että yhtä naispääosaa näyttelee aito "Charlie`s Angels" tyttö. Aitoutta on vaikea löytää.

Filmi oli tehty kuulemma talvisodan hengessä. Tällöin Suomen kansa oli yhtenäinen. Ei olisi tullut

mielenkään palkata ulkomaisia näyttelijöitä, saatikka viedä tuotanto ulkomaille. Ainakaan jos olisi kysymys ensimmäisestä virallisesta Mannerheim elokuvasta. Nyt koko Ylen voisi ulkoistaa Keniaan. Kyllä uusintoja voi sieltäkin käsin näyttää.

Toivottavasti oikea historiallinen filmi saadaan edes joskus kasaan. Ennen tehtaiden patruunat olisivat ottaneet muutaman puhelun ja filmin rahoitus olisi ollut kasassa. Nykyiset rikkaat ovat primadonnia vaaleanpunaisissa housuissaan. Ei ne saa mitään suomalaista aikaan. Tuskin Kulttuurirahastoltakaan saa mitään rahoitusta, onhan projektissa kysymys Suomen historiasta.

Älkää suututtako sotaveteraaneja. He ovat viimeisiä vuosia keskuudessamme. He osoittivat  meille todellista sankaruutta. Liian monta uhria ja liian paljon maata menetettiin. Edes Ylellä ei ole varaa tehdä pilkkaa heistä.